Käsitysten ravistelua ja muistojen voimaa

Ajattelemme iäkkäitä ihmisiä kunnioittaen ja arvostaen tai – ristiriitaista tosin – pelokkaasti ja vierastaen. Muisti ja unohtaminen: näkökulmia ikääntymisen kulttuuriin -tilaisuudessa Lauttasaaren kartanossa huomautettiin, että nämä pinttyneet suhtautumistavat vaatisivat variaatioita. Puhujina olivat tutkijat Sinikka Vakimo, Jari Pirhonen, Anna Kinnunen ja Maija Könönen sekä psykologi Marja Saarenheimo.

30.11.2019

Lauttasaaren kartanossa järjestettiin tilaisuus, jonka järjestivät Normaalin rajoilla ‒ dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa -hankkeen tutkijat. Hankkeen rahoittaa Koneen Säätiö.

Elämänkokemuksensa ansiosta iäkkäillä ihmisillä on valtavasti tietoa ja taitoa. Dosentti, perinteentutkimuksen lehtori Sinikka Vakimo Itä-Suomen yliopistosta sanoi, että perinteisesti tuota tietoa on käytetty perheissä arkisissa askareissa ja esimerkiksi ristiriitatilanteiden selvittelyssä. Iäkkäiden kantama tieto on otettu vastaan kuin itsestäänselvyytenä. Vakimon mielestä iäkkäiden tietämys ansaitsisi näkyvyyttä ja pääsyä julkisuuteen.

Vakimo nojautui esityksessään amerikkalaisen antropologin, Margaret Meadin, 1970-luvun alkupuolella julkaisemaan pamflettiin. Siinä kulttuurit jaotellaan sen mukaan, kuinka niissä opitaan. Vaikkapa niin, että vanhemmat ovat auktoriteetteja, joita lapset kuuntelevat. Tai niin, että ihmiset oppivat etupäässä oman ikäryhmänsä edustajilta. Näin on usein, kun kulttuurin edustajat ovat joutuneet pois kotiseudulta, kuten pakolaisiksi. Tai sitten niin, että vanhemmat opettavat paljon lapsilleen, mutta toisaalta lapset opettavat vanhempiaan.

Sinikka Vakimon ajatus siitä, millainen ikäihmisten asema nykyisin voisi hyvin olla, on lähellä viimeksi mainittua. Sosiaalisen median ansiosta iäkkäillä on mahdollisuus päästä ääneen myös muualla kuin perhepiirissä. Median ja uusien vaikuttamisen tapojen haltuunotossa he kuitenkin tarvitsevat nuoria.

Opin ei pidä kulkea vain nuorilta vanhoille. Yhteistyössä tärkeää on yhtä lailla se, mitä nuoret voivat oppia iäkkäiltä: ”Minusta tuntuu, että iäkkäillä ihmisillä on syvempi näkemys siitä, mikä elämässä on arvokasta. Turhanpäiväiset asiat ovat karisseet pois ja niiden tilalle on tullut elämän jatkuvuuden, luonnon ja rauhan arvostus, esimerkiksi. Nämä ovat asioita, joita ikääntyneiden olisi luontevaa välittää eteenpäin”, Vakimo sanoi.

Toisin sanoen iäkkäiden tärkeimpiä tehtäviä on valita ja välittää menneisyydestä asioita, jotka he kokevat tärkeiksi myös nykyhetkessä. Tämä on tietenkin kiinteästi sidoksissa siihen, mitä he muistavat.

Normaalin rajoilla ‒ dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa -hankkeen vanhempi tutkija Sinikka Vakimo (vas.) ja johtaja Maija Könönen kuuntelivat yleisössä heränneitä ajatuksia.

Muisto rakennetaan uudelleen

Muistot muuttuvat joka kerta, kun palautamme ne mieleen, totesi psykologi Marja Saarenheimo. Tämä johtuu siitä, että asiat taltioituvat mieleen aina sirpaleisina. Esimerkiksi nähty ja kuultu taltioituu eri osiin aivoissa. Kun asia myöhemmin palautetaan mieleen, se koostetaan sirpaleista. Samalla muistoon sekoittuu muisteluhetken ajatuksia ja kaikenlaisia kokemuksia, joita olemme muisteltavan hetken jälkeen elämässä kokeneet. Kyky versioida menneisyyttä on oikeastaan rajaton.

Puhumme usein muistamisen tärkeydestä. Saarenheimo huomautti, että arjesta selviäminen vaatii yhtä lailla kykyä unohtaa. Jos muistaisimme kaiken, mitä olemme havainneet, elämä olisi kaoottista. Juuri muistamattomuuden ansiosta pystymme esimerkiksi tekemään päätöksiä. Jos ottaisimme sisäämme kaiken, minkä kohtaamme, arvovalintojen teko olisi mahdotonta.

Omat, ainutkertaiset muistot muodostavat minuuden. Toisaalta kehittyvä minuus lapsuudesta saakka ohjaa sitä, mitä havaitsemme ja mikä jää muistiimme. Saarenheimo sanoi, että tästä johtuen vanhuuden minä on yhtäältä ihan samanlainen kuin lapsuuden minä, mutta toisaalta täysin erilainen.

Ihmisen vanhetessa muistaminen voi hidastua samaan tapaan kuin muutkin kehon toiminnot. Terveessä ikääntymisessä muutos on kuitenkin pientä. Muistisairailla henkilöillä rappeutuu erityisesti työmuisti, jota tarvittaisiin asioiden mieleen painamisessa. Kun asioita ei pysty painamaan mieleen, ei niitä voi myöskään sinne palauttaa. Mitä muistisairaan ihmisen minuudelle sitten tapahtuu?

Saarenheimon mukaan minuuden ydin säilyy sairaudesta huolimatta. Mutta, jos ihminen ei pysty enää palauttamaan mieleensä elämänsä tärkeitä hetkiä, hän tarvitsee siihen apua. ”Muistisairaalle ihmiselle muistiyhteisön merkitys on valtavan suuri. On tärkeää, että läheiset pitävät muistot elossa.”

Muistot edistävät hyvinvointia

Jari Pirhonen tutkii Tampereen yliopistossa, Gerontologian tutkimuskeskuksessa, ikäihmisten hyvinvointia. Meneillään olevassa tutkimushankkeessa järjestettiin ryhmäkeskusteluja 55‒101-vuotiaille. Heiltä kysyttiin, mikä heidän hyvinvointiaan edistää.

Moni mainitsi eläkkeelle jäämisen. Toisista tuntui jopa siltä kuin uusi elämä olisi alkanut, kun työt loppuivat. Mainituksi tuli mahdollisuus harrastaa, vaikkapa liikuntaa. Toisaalta eläkkeelle jäänti tarkoitti monelle, että oli aika alkaa valmistautua siihen, kun tulee ”oikeasti vanhaksi”. Ihmiset toivat esille konkreettisen valmistautumisen. Joku oli muuttanut sängyn yläkerrasta alakertaan, toinen vaihtanut asuntoa. Kaikkiaan se, että saa itse olla toimija omassa vanhenemisessaan, edistää ihmisten hyvinvointia.

Jossain vaiheessa valmistautuminen vanhuuteen muuttuu väistämättä sopeutumiseksi. Keskusteluissa iäkkäät mainitsivat pienentäneensä kasvimaita ja lyhentäneensä matkustelun reittejä. Hyvinvoinnin kannalta olennaista on mahdollisuus jatkaa rakasta tekemistä, toimintakyvyn heikkenemisestä huolimatta.

Lopulta monesta itselle tärkeästä asiasta täytyy luopua. Esimerkiksi hiihtämisen lopettaminen oli ollut yhdelle keskustelijalle raskasta. Kaikesta huolimatta iäkkäät olivat huomanneet, että luopuminen kannattaa hyväksyä. Kun hyväksyy, onnea saa ammennettua muistoista. Yksi haastateltavista kertoi muistelevansa juuri nuoruuden harrastuksia ollessaan turhautunut nykyhetkeen. Iäkkäiden mielessä muistot elävätkin usein nykyhetken tapahtumia kirkkaammin. ”Vanhuus ei ole vain luopumista. Elämää, sitähän se on”, Pirhonen summasi.

Jari Pirhonen muistutti, että vanhuus ei ole yksi vaan monta elämänvaihetta, joissa erilaiset asiat edistävät hyvinvointia.

Käsitykset vanhuudesta muuttuvat

Perinteen ja kulttuurin tutkija Anna Kinnunen kirjoittaa väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa. Yhtenä tutkimusaineistona on Kuopiossa sijaitsevaan Niuvanniemen sairaalaan 1930-luvulla kirjattujen iäkkäiden potilaiden sairauskertomuksia. Kinnusta kiinnostavat erityisesti omaisten näkemykset sairaalaan tuotavista potilaista. Ne paljastavat, millaisia asioita on pidetty ikääntymiseen kuuluvina ja millaisia hoitoa vaativina sairauksina.

1930-luvulla monilla potilailla diagnosoitiin dementia. Näyttää kuitenkin siltä, että omaiset pitivät siihen liittyviä oireita pitkälti normaaliin vanhuuteen kuuluvina. Vasta, kun läheinen muuttui esimerkiksi huomattavan rauhattomaksi tai sairaalloiseksi, hänet tuotiin tutkimuksiin.

Kinnunen herätteli tilaisuuden osallistujia miettimään, miten vähäinen tieto sairauksista mahtoi vaikuttaa käsityksiin ikääntymisestä. Vähensikö se kenties ikääntymiseen liittyviä pelkoja?

Kinnusen mielestä tiedon lisääntymisessä on kaksi puolta. Alzheimerin taudin tutkiminen esimerkiksi luo toivoa, että joku päivä pystytään kehittämään parantava lääke. Toisaalta, mitä enemmän taudista tiedetään, sitä enemmän sitä osataan pelätä. Kun tieto ikääntymiseen liittyvistä sairauksista muutenkin kasvaa, sairauksien ja sairastamisen ajatellaan enenevässä määrin olevan osa vanhuutta.

Vuosikymmenten takaisten ajatusten tarkastelu auttaa ymmärtämään, että käsityksemme ikääntymisestä ja vanhuudesta ovat kulttuurisesti rakennettuja. ”Ajattelu ei ole aina ollut samanlaista, eikä sen tarvitse olla sellaista kuin se tänä päivänä on”, Kinnunen sanoi. ”Meidän pitää tarkastella käsityksiämme kriittisesti.”

Anna Kinnunen on ensisijaisesti kiinnostunut normaaliuden ja hulluuden rajoista sekä niiden kulttuurisidonnaisuudesta.

Erilaista näkökulmaa kirjallisuudesta

Etenevän ja pysyvän dementian yleisin syy on Alzheimerin tauti. Myös muut muistisairaudet aiheuttavat dementiaa ja ovat parantumattomia. Lääketieteellisen lisäksi julkisuudessa esiintyy yleensä taloudellinen näkökulma dementiaan. Kauhistellaan kustannuksia, joita muistisairaudet aiheuttavat yhteiskunnalle. Venäläisen kirjallisuuden dosentti Maija Könönen Helsingin yliopistosta tarkasteli, miten käsitykset dementiasta eroavat Suomessa ja Venäjällä.

Venäjällä dementia käsitteenä ei ole kovin tunnettu. Lääkärit ajattelevat oireiden kuuluvan vanhuuteen. Silloin, jos diagnoosi tulee, sen tekee psykiatri; dementian ajatellaan olevan mielisairaus. Dementia diagnosoidaan harvoin, joten sen kustannukset yhteiskunnalle eivät juurikaan puhuta.

Maija Könönen muistutti, että dementiaa kannattaisi tarkastella myös muista kuin talouden ja lääketieteen näkökulmista. Taide, esimerkiksi kaunokirjallisuus, voi avata uusia ajattelutapoja. ”Kirjallisuudessa ääneen voi päästä kokija”, Könönen sanoi. Hän otti esimerkiksi venäläisen kirjailijan, Nina Sadurin kertomuksen Tuoli, joka on julkaistu vuonna 2014 kokoelmassa Ehai. Kertomuksessa keskelle iäkkään naisen huonetta on ilmestynyt tuoli. Nainen ei muista, mistä se tuli. Hän haluaisi sijoittaa tuolin paremmalle paikalle, mutta seinustoilla ei ole tilaa. Huone alkaa pyöriä naisen päässä ja hän päätyy lapsuuteensa. Siellä hän muistuttaa enkeliä ja löytää helposti tuolille paikan. ”Kirjallisuudessa dementia voi olla muutakin kuin rappeutumistarina, jossa ei ole toivoa”, Könönen lisäsi.

Normaalin rajoilla ‒ dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa -hankkeen verkkosivu: https://demoldcult.wordpress.com/

Hanna Hirvonen

Hanna Hirvonen

Hanna Hirvonen on vapaa toimittaja Tampereelta. Hän on erityisesti kiinnostunut ihmisoikeus- ja sananvapauskysymyksistä.

Katso myös nämä

Käsittelemme henkilökohtaisia tietojasi tietosuojakäytäntömme mukaisesti tilausjaksosi aikana.

Hyviäkin uutisia julkaisussa on. Muistisairaiden määrä suhteessa väestömäärään on reilun kymmenen vuoden aikana pienentynyt. Vuonna 2008 suomalaisista 1,94 % sairasti muistisairautta, kun taas vuonna 2019 % lukema oli laskenut 1,74 %:iin. Myös tässä suuntaus on sama kuin muualla Euroopassa.

Vertailtaessa koko Euroopan laajuisesti muistisairaiden henkilöiden määriä eri ikä- ja sukupuoliryhmissä, löydettiin vain kolme ryhmää, joissa sairastuneiden osuus koko väestöstä oli vuonna 2018 suurempi kuin vuonna 2008. Näitä olivat 65-69 vuotiaat naiset sekä 75-79 vuotiaat naiset ja miehet.

Sairastavuuden pienenemiseen uskotaan vaikuttaneen sekä perusterveydenhuollon parannukset että kansanterveydelliset kampanjat, joiden avulla muistisairauden riskitekijöitä on saatu vähennettyä. Panostuksia on tehty muun muassa sydän- ja verisuonitautien hoitoon ja ehkäisyyn, tupakoinnin vähenemiseen ja liikkumisen lisäämiseen. Tulokset näistä näkyvät muidenkin sairauksien vähenemisenä. Jotta kehityssuunta saadaan pysymään samana, toivotaan aiheesta lisää tutkimusta.

Share This