OSA 7 / 7

Semanttinen dementia

Sisältää vaikeuksia ymmärtää, mitä sanat tarkoittavat

Oireena on myös vaikeus nimetä asioita

Puhe voi kuulostaa pinnallisesti sujuvalta, mutta olla merkitykseltään tyhjää

Jatka lukemista alla

"

Semanttiselle dementialle ominaista on sanojen ja asioiden merkityssisältöjen katoaminen. Selvimmin tämä tulee ilmi siten, että henkilö ei ymmärrä, mitä sanat tarkoittavat ja asioiden nimeäminen ei aina onnistu. Hänen puheensa voi kuulostaa pinnallisesti sujuvalta, mutta olla merkitykseltään tyhjää. Henkilö voi kuitenkin kyetä lukemaan ääneen sekä kirjoittamaan sanelusta vaikka hän ei ymmärtäisikään tekstin sisältöä.

Merkitysten häviäminen ulottuu usein kielellisiä toimintoja laajemmalle. Sairastuneella voi olla ongelmia näönvaraisessa hahmottamisessa sekä kasvojen ja esineiden tunnistamisessa. Myös empatiakyky voi heikentyä sekä tulla poikkeavaa kiinnostusta rahaan ja säästämiseen.

Lähimuistiongelmia tuli vasta myöhemmin

Minulla on usein vaikeuksia ilmaista itseäni. Tuntuu, että kakistelen ja kakistelen, mutta tavoittelemani sana ei tule ulos. Välillä on ihan selkeä olo, mutta esimerkiksi ryhmätilanteissa en oikein uskalla enää puhua.

Sain diagnoosin vuosi sitten toukokuussa, mutta jo vuosikausia olen tuntenut, että jotain on vialla ja yrittänyt selvittää, mistä on kyse. Kuvittelin, että päässäni olisi kasvain tai jotain muuta erikoista. En osannut ajatella, että kyse olisi muistisairaudesta, koska ne ensimmäiset oireet eivät liittyneet muistamiseen. Lähimuistiongelmia tuli vasta myöhemmin.

Oireet olivat epämääräisiä, mutta sitten tuli yksi selkeä tapahtuma, jonka jälkeen päätin hakeutua neurologisiin tutkimuksiin. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Eläkkeelle jäämisen jälkeen tein vapaaehtoistyötä lasten parissa. Olin yhden lapsiryhmän kanssa metsässä ja minulle tuli ihan kummallinen olo. Koko näkökenttä muuttui ensin punaiseksi, ja sen jälkeen tuli sellainen pysähtynyt ja poissaoleva tunne.

Pärjäsin CERAD-tutkimuksissa (kognitiivinen tehtäväsarja) ihan hyvin, ja sen vuoksi minulle aina sanottiin, että mitään vikaa ei ole. Turhauduin siihen, että aina kun yritin hakea apua, tehtiin vain CERAD-tutkimus. Lopulta sanoin, että en enää halua sitä, koska se ei johda mihinkään.

Aloin kompastelemaan ja kaatuilemaan ja kerran kaaduin niin pahasti, että minut vietiin sairaalaan. Siellä otettiin tomografia ja huomattiin rappeumaa vasemmassa ohimolohkossa ja sain lähetteen geriatrian poliklinikalle. Silloin diagnosoitiin semanttinen dementia. Olin siitä diagnoosista hirveän iloinen, joka varmaankin tuntui muista hassulta. Minulle se diagnoosi oli kuitenkin helpotus. Rauhotuin kun ei enää tarvinnut miettiä, mikä minua uhkaa. Ajattelin, että kun ne oireet ovat jo niin kauan olleet ja olen tämän ikäinenkin, niin tuskin se sairaus kovin pahaksi ehtii.

Kyllä minä ihan hyvin pärjään. Laitan ruokaa itse ja käyn lähikaupassa. Asun yksin ja aika paljon olen siellä kotona. Minulla on ollut paljon harrastuksia, mutta nyt ei oikein kiinnosta enää lähteä mihinkään. Toisaalta en oikein uskallakaan lähteä pidemmälle. Väsyn myös aika helposti. Pää tuntuu raskaalta.

Onhan minulla kuitenkin ikääkin. Ei se kaikki johdu tästä sairaudesta, vaan osa johtuu ihan vanhuudestakin. Välillä on yksinäisyyden hetkiä, mutta en kuitenkaan koe olevani mitenkään masentunut. Geriatrisen poliklinikan kautta minulla olisi mahdollisuus käydä psykiatrin tai psykologin luona, mutta en minä enää halua penkoa omia asioitani. En koe, että se tässä iässä on enää välttämätöntäkään. Elämästä löytyy myös asioita, jotka tuottavat iloa. Tykkään esimerkiksi seurata luontoa.

Omaiset eivät huomanneet voinnissani mitään poikkeavaa ennen kuin itse diagnoosin saatuani kerroin. Nytkään siihen ei kukaan erityisesti kiinnitä mitään huomiota. Välillä jopa toivoisin, että vähän enemmän kyseltäisiin vaikka vointia. On siinä tietysti hyviäkin puolia, että kaikki kohtelevat minua ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

~Nainen, 88 vuotta