Isoäitini asuu palvelutalossa ja välillä hän ajattelee käyvänsä koulua ja asuvansa koulun asuntolassa. Joskus ulkoillessamme siellä palvelutalon pihalla hän kokee olevansa asuntolan pihalla. Silloin minä vain kuuntelen ja pyydän, että hän kertoo asiasta lisää. Kyselen vaikka, että minkälainen se asuntola on. Ei mun auta kieltääkään hänen kokemustaan siitä, että hän on kouluikäinen. Jos hän omassa todellisuudessaan elää ajassa, jossa hän on 12 vuotias, niin sitten hän elää. Isoäidin Alzheimerin tauti on jo pitkällä eikä hän pysty paljoa puhumaan. On tärkeää antaa hänen puhua niistä aiheista, joista hän pystyy puhumaan. Mullakin on erilaisia rooleja siinä. Joskus hän ajattelee, että mä olen hänen tyttärensä, siskonsa tai äitinsä. En minä sitäkään ala korjaamaan. Mun pitää vaan osata itsekin heittäytyä siihen samalla tavalla. Sairastuneelle pitää antaa lupa elää siinä hänen omassa todellisuudessaan. On hyvä ymmärtää, että se ei ole niin kauhean vakavaa. Kerran täällä vaan eletään ja toiset elää siinä vähän erilailla, eikä sekään väärin oo. Se on myös luottamuksen osoitus saada kuulla niitä juttuja, koska eiväthän muistisairaat kaikille ala kertomaan omasta elämästään ja omasta todellisuudestaan. Ajattelen, että siinä voi kuulla jotain uutta. Jotain, mitä ei ole heidän elämästään aiemmin kuullut. Se tieto auttaa suhtautumaan heihin vähän paremmin. Toki määrättyihin asioihin pitää suhtautua tietyllä varauksella. Ihan kaikki ei paikkaansa pidä, mitä he kertovat. Koen, että se on vähän kuin seikkailua molemmille. ~Alzheimerin tautia sairastavan naisen lapsenlapsi