Kaksi vuotta sitten sain aivoinfarktin. Olimme mökillä anopin kanssa ja sanoin, että nyt on kiire. Että kamat kasaan ja lujaa kotia kohti. Se on ainut kerta, kun anoppi uskoi. Sanoin, että nyt on jotain pahasti päässä vialla. Alkumatkan muistan, mutta sitten pimeni. Kolme kuukautta olin tajuttomana. Nykyään ei voi sopia mitään pitkän ajan päähän, kun se on niin lyhyt se muisti. Työtkin loppuivat kertalaakista, kun enhän mä muista, mitä mä olen tekemässä. Mutta tämä on elämää, ei sen enempää. Pakko yrittää olla reipas.
Ennen olin ulkona paljon, mutta nykyään tulee vietettyä enemmän aikaa sisällä. Urheilua seuraan edelleen telkkarista, ihan laidasta laitaan. Kyllä mä sen tiedän, että jos vaimolla menee pitkään töissä, mä joudun anopille hoitoon. Sitten pitäisi vielä muistaa mennä anopin luokse. Himassa on siitä onneksi lappu muistuttamassa. Muistilappuja on pakko olla, muuten ei muista mitään. Mutta nämä tilanteet on vaan pakko kestää, kun ei voi mitään. Terveeksihän sitä ei itseänsä saa.
~Mies, 47 vuotta